Valknut: Tuuli huojuttaa ikiaikaisia mäntyjä ja kuusia. Metsästä kuuluu pöllön huhuilua. Nuotio risahtelee. Neidon soikeat mekon soljet kiiltävät tulen loimussa. Hän sulkee silmänsä ja odottaa.Äkkiä pimestä kuuluu nopea risahdus. Neito avaa silmänsä. Hän syttää soihdun villieläimen varalta, ja osoittaa sillä metsäreunaa: “Kuka siellä?”, hän huutaa. Risahdukset tulevat lähemmäs ja lähemmäs. Sitten nuotion valopiiriin astuu mies. Neito tunnistaa heti viitan, letitetyt viikset sekä paikallisen nahkurin nyörittämät kengät. Hän antaa soihdun pudota kädestään ja juoksee miehen syliin: “Olet palannut!” Myöhemmin illalla, kun mies on kertonut kaiken Harald Sinihampaan rajavesistä, meren vihaisista tuulista ja valloitettujen luostareiden rikkauksista, hän pyytää neitoaan sulkemaan silmänsä ja kiertää tämän taakse. Mies siirtää pitkät kutrit pois kaulalta ja avaa nyrkkinsä. Nyrkistä vapautuu koru. Mies kietoo sen neidon kaulalle. Korun hopea on lämmennyt miehen kädessä, ja tuntuu miellyttävältä iholla. Mies sanoo: “Ota vastaan tämä koru, kaatuneiden muistoksi sekä meidän yhteen valittujen liitoksi. Kun kannat sitä rinnallasi, kannat rinnallasi rohkeutta, totuutta, kunniaa, uskollisuutta, kuria, vieraanvaraisuutta, itseriittoisuutta, tuotteliaisuutta sekä selviytymiskykyä.” Nainen kääntyy, ja näkee miehensä rinnalla samanlaisen korun. Ja he istuvat nuotion äärellä aamuuun asti, kunnes nuotio hehkuu punaisina kekäläinä, pöllön huhuilu loppuu ja taivaarannasta nouseva aurinko ajaa tähdet pois taivaalta.
Valknut: Vinden skakar uråldriga tallar och granar. Från skogen hörs en ugglans tutning. Lägerelden sprakar. Spännena på jungfruns ovala klänning lyser i skenet från elden. Han blundar och väntar. Plötsligt hörs ett snabbt prasslande från mörkret. Flickan öppnar ögonen. Han tänder en fackla i händelse av ett vilt djur, och pekar med den mot skogskanten: "Vem är där?", ropar han. Ljudet kommer närmare och närmare. Sedan kliver en man in i lägereldens ljuscirkel. Flickan känner omedelbart igen kappan, den flätade mustaschen och skorna som den lokala garvaren har snört. Hon låter facklan falla ur hennes hand och springer in i mannens famn: "Du är tillbaka!" Senare på kvällen, när mannen har berättat allt om Harald Blåtands gränsvatten, havets arga vindar och de erövrade klostrens rikedomar, ber han sin jungfru blunda och cirklar bakom henne. Mannen flyttar bort de långa lockarna från halsen och öppnar näven. En juvel frigörs från näven. Mannen virar den runt flickans hals. Smyckets silver värms i mannens hand och känns behagligt mot huden. Mannen säger: "Acceptera detta smycke, till minne av de fallna och som en förening av oss utvalda tillsammans. När du bär det med dig bär du med dig mod, sanning, ära, lojalitet, disciplin, gästfrihet, självförsörjning, produktivitet och förmågan att överleva.” Kvinnan vänder sig om och ser ett liknande smycke bredvid sin man. Och de sitter vid lägerelden till gryningen, tills lägerelden lyser som röda bollar, ugglans tutning upphör och solen som stiger upp från horisonten driver upp stjärnorna från himlen.
